Valitsijat kantavat aina vastuun
Suurten ikäluokkien väistyessä ja muutoksen voimistuessa useat organisaatiot hakevat kasvua ja parempaa tulevaisuutta uusista johtajista. Tunnetuimpien joukossa Keskusta -puolueen puheenjohtajavalinta ensi kesäkuussa ja Yleisradion toimitusjohtajavalinta muutama viikko sitten. Paljon muitakin on pöydällä ja tulossa.
Suomalaista kulttuuria leimaa yksi tyypillinen vahva piirre. Suomessa ei uskota vahvan kannatuksen ratkaisevaan voimaan. Monissa tapauksissa yksinkertainen enemmistö riittää. Vahvaa yhtenäistä koalitiota valittavan henkilön tueksi ei edes haeta, vaan kaikki tarmo suunnataan oman valinnan tueksi. Ehdokkaat uskovat olevansa niin ylivertaisia, että huonot toimintaedellytykset eivät ole este onnistumiselle. Kun kandidaatit tätä vastuuta eivät pysty kantamaan, valitsijoiden olisi se tehtävä.
Tämä johtunee pitkälti historiasta. Ehkäpä merkittävin suomalainen ja keskustalainen on valittu erittäin niukan enemmistön turvin vaikeaan aikaan ja suuriin haasteisiin.. Nimittäin Urho Kekkonen yhden äänen erolla Tasavallan Presidentiksi vuonna 1956. Tässä tunnetussa, poikkeuksellisessa ja liiaksi korostetussa tapauksessa kapea valitsijoiden tuki ei haitannut tulevaa menestystä eikä rajoittanut organisaatiolle tuotettua nostetta. Mutta nyt asiat ovat toisin. Kun yksinvaltiaita ei enää ole, tehokas organisaation toiminta vaatii työrauhan. Tähän historiaan, vaikka se onkin vahva , eivät valitsijat enää voi tukeutua. Kandidaateilta vastuuta on turha edellyttää, koska historia osoittaa, että korvaan kuiskattu ehdotus pääministeriksi saa kaikki uskomaan kykyihinsä.
Harva tuntuu muistavan, että Suomessa haasteiden edessä on toimittu toisinkin. Vuonna 1940 kansankuntamme ollessa uhattuna vuoden 1937 vaalien valitsijamiehistä työstettiin Risto Rydille 288 kannattajaa, vain kuuden äänestäessä muita ehdokkaita. Johdolle luotiin näin paras mahdollinen tuki, työrauha ja edellytykset toimia nopeasti. Tähän taustatyöhön panostettiin ja sen merkitys ymmärrettiin. Ihan kaikki eivät vielä tuolloin uskoneet olevansa kekkosia.
Hyvin useissa moderneissa organisaatioissa ymmärretään nykyään vahvan taustatyön ja laajan tuen merkitys valintahetkellä. Valistuneet kandidaatit eivät edes lähde riitaisan opposition ahdistelemiksi. Huonot esimerkit tunnetaan - esimerkiksi Olli Laihon valinta Amer-yhtymän toimitusjohtajaksi vuonna 1989 hallituksen äänin 3-3. Tulos takasi huonot työskentelyolosuhteet ja lyhyen keston.
Moderneissa organisaatioissa panostetaan avoimesti voimavaroja - henkisiä ja taloudellisia - luomaan strategioita ja ratkaisuvaihtoehtoja, joilla varmistetaan valittavalle henkilölle mahdollisimman laaja tuki. Esimerkki Otavan tuore ratkaisu. Näin ei nyt näytä käyvän Suomen pääministeriä valittaessa. Tuliko joidenkin avainkandidaattien kieltäytyminen liian nopeasti? Olisiko ollut mahdollista luoda kokonaisuus, jossa tehtäviä olisi analysoitu ja järjestelty niin, että olisi voitu valita henkilö puoluerajat ylittävällä kannatuksella. Ainakin olisi ollut hyvä yrittää.
Mitä kapeampi kannatus valittavalla henkilöllä tulee olemaan, sitä enemmän johdettavan organisaation (Suomi) kärsii.
